Valokuva: Matti Kilponen |
Verrattuna muihin kohtauksiin, joissa olin mukana, ylämäessä vallitsi myös erityinen, intiimi tunnelma. Puut sulkivat meidät tanssijat ja yleisöryhmän kuin tunneliin, jossa oli rauhaa ja mahdollisuus katsekontaktiin. Liike oli hidasta. Katsojat kulkivat ohitsemme tai kiemurtelivat lävitsemme, ja välimatka minun ja yksittäisen katsojan välillä saattoi olla lähes olematon, vain muutama sentti. Ylämäkeä edeltänyt kohtaus Viheraukiolla, jossa tanssin monen monen metrin päässä yleisöstä voimalinjojen alla, loi kontrastia omaan tekemiseen, mikä on yksi Aidattujen Unelmien monista rikkauksista. Tanssijallekaan teos ei ollut pitkästyttävä koskaan, vaan siinä sai jatkuvasti asettaa itsensä uuteen, edellisestä poikkeavaan rakoon ja rooliin.
Valokuva: Matti Kilponen |
Ylämäen valtaaminen makaamisella oli myös mielettömän terapeuttista ja voimaannuttavaa. Se maadutti. Tässäkään kohtauksessa ei voinut paeta “likaa” vaan täytyi antautua sille, syleillä äiti maata…! Tai päästä sen syleilyyn. Maahan oli mielekkäämpää ottaa kontaktia kun siihen suhtautui ilolla, lähes rakastavasti. Kuivalla säällä omaksuttu asenne kantoi minua ongelmitta myös sateella – myöhemmässä esityksessä asetuin ärsytyksen sijaan huvittuneena mahalleni kuraiselle hiekkatielle.
Kokonaisuudessaan Aidatut Unelmat kehotti löytämään itseään uudella tavalla sekä ulkoilmaliikkujana että julkitilan käyttäjänä – niin paljon kuin luonnosta välitänkin ja siellä aikaa vietän, ei minulla ole tapana makoilla maassa, tanssia tiellä tai maitohorsmien keskellä eikä ainakaan kaupunkiympäristöissä. On paljon lukkoja estämässä luovuutta ja mielenkiintoa toteuttamasta itseään. Haluan pyrkiä eroon niistä ja saada tilalle Aidattujen Unelmien edustaman mielen ja liikkeen rohkeuden. Se takaa innostumisen, uutuudentunteen ja -viehätyksen, jännittävät keholliset kokemukset.
Ah, kiitos kaikki.-Iiris
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti