Aidatut unelmat esitykset

Lievästi kuumeisena asetun lehtipuiden alle ylämäkeen makaamaan. Maa tuoksuu, lika tarttuu. Kuuntelen puita ja puistikkoa. On keskiviikkoilta, Aidattujen Unelmien neljäs esitys ja minun jälleen perusteltua sotkea vaatteet, lojua maassa, liikkua siellä, ottaa tilaa vaihtoehtoiselle olemiselle. Olen jäänyt paitsi kahdesta esityksestä kuumeiluni vuoksi ja kaivannut teoksen mahdollistamaa julkista outoilua, siitä syntyviä reaktioita, kohtaamisia, kontaktia maahan ja muihin, liikkeen mahtia ja mahdollisuutta. Erityisesti olen kaivannut ylämäkikohtausta, joka on ehdoton suosikkini – syistä joita on vaikea laittaa järjestykseen.

Valokuva: Matti Kilponen 

Sarin ajatus “vedenalaisista reiveistä” kohtauksen ja liikekielen lähtökohtana jäi voimakkaimmin mieleeni. Ajatus on mielestäni hykerryttävän kiehtova ja tekee kohtauksesta huvittavan, juonellisenkin: Hitaasti kivutessani ylös maasta kipuaa mieleeni kuva kotimatkalle hyytyneestä juhlijasta, joka aistiharhoissaan tai muussa normaalista poikkeavassa mielentilassa ryhtyy uusiin kreisibailuihin keskellä metsää. Mielikuva vedestä ja bileistä ja niiden seassa olemisesta auttoi oikeanlaisen liikkeen löytämisessä, ainakin itseäni. Se myös piti  improvisaation tarkkana ja mielekkäänä, koska liikettä ammensi eräänlaisesta roolista ja tarinasta. Tämä tuntui uudelta. Ainutlaatuiselta.

Verrattuna muihin kohtauksiin, joissa olin mukana, ylämäessä vallitsi myös erityinen, intiimi tunnelma. Puut sulkivat meidät tanssijat ja yleisöryhmän kuin tunneliin, jossa oli rauhaa ja mahdollisuus katsekontaktiin. Liike oli hidasta. Katsojat kulkivat ohitsemme tai kiemurtelivat lävitsemme, ja välimatka minun ja yksittäisen katsojan välillä saattoi olla lähes olematon, vain muutama sentti. Ylämäkeä edeltänyt kohtaus Viheraukiolla, jossa tanssin monen monen metrin päässä yleisöstä voimalinjojen alla, loi kontrastia omaan tekemiseen, mikä on yksi Aidattujen Unelmien monista rikkauksista. Tanssijallekaan teos ei ollut pitkästyttävä koskaan, vaan siinä sai jatkuvasti asettaa itsensä uuteen, edellisestä poikkeavaan rakoon ja rooliin.

Valokuva: Matti Kilponen 

Ylämäen valtaaminen makaamisella oli myös mielettömän terapeuttista ja voimaannuttavaa. Se maadutti. Tässäkään kohtauksessa ei voinut paeta “likaa” vaan täytyi antautua sille, syleillä äiti maata…! Tai päästä sen syleilyyn. Maahan oli mielekkäämpää ottaa kontaktia kun siihen suhtautui ilolla, lähes rakastavasti. Kuivalla säällä omaksuttu asenne kantoi minua ongelmitta myös sateella – myöhemmässä esityksessä asetuin ärsytyksen sijaan huvittuneena mahalleni kuraiselle hiekkatielle.

Kokonaisuudessaan Aidatut Unelmat kehotti löytämään itseään uudella tavalla sekä ulkoilmaliikkujana että julkitilan käyttäjänä – niin paljon kuin luonnosta välitänkin ja siellä aikaa vietän, ei minulla ole tapana  makoilla maassa, tanssia tiellä tai maitohorsmien keskellä eikä ainakaan kaupunkiympäristöissä. On paljon lukkoja estämässä luovuutta ja mielenkiintoa toteuttamasta itseään. Haluan pyrkiä eroon niistä ja saada tilalle Aidattujen Unelmien edustaman mielen ja liikkeen rohkeuden. Se takaa innostumisen, uutuudentunteen ja -viehätyksen, jännittävät keholliset kokemukset.

Ah, kiitos kaikki.-Iiris