 |
| Valokuva: Jenni Koistinen |
Tanssiessani Antinniityn ympräistössä mieleeni tulvi voimakkaimmin tilassa näkyvät rajat ja niiden tarkastelu sekä hahmottaminen liikkeen kautta. Rajojen hahmottaminen luonnon ympäristössä sai minut pohtimaan parhaillaan vallitsevaa pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaan liittyvät kovat otteet valtiomme taholta sekä rajun väkivaltaisen ääriajattelun nousua.
Ihmisten auttaminen äärimmäisessä hädässä muistuttaa omasta tilanteestani adoptioprosessista Venäjältä Suomeen, Oulun kaupunkiin, mikä mahdollistui vuonna 1994. Mitkä olisivat olleet mahdollisuuteni lapsena Venäjältä Suomeen adoptio prosessissa, jos kohta voimaan tuleva, Venäjän suunnasta alkuun pantu lakialoite venäläisten lasten adoption kieltämisestä ulkomaalaisille olisi astunut jo vuonna 1994 voimaan.
Olen saanut asua Suomessa pitkään ja sen ajan sisällä tehdä asioita ilman, että minua olisi pompotettu edestakaisin maasta toiseen, pakotettu töihin, rajoitettu suuresti, uhattu palautettavan takaisin Venäjälle, erotettu perheestä ja epäilty, ettäkö minusta olisi ikinä mihinkään, esim. alkuun huonon suomen kielen taitoni takia.
Olihan minun vaikeata lausua sana kurkku, eli minun kielelläni kurkuru tai sana illempana, eli illalempana. Opin silti puhumaan suomea ensimmäisen kesän aikana Oulun kaupungissa. Joskus koen suomalaiset oudoiksi vaatiessaan maahanmuuttajilta kunnon kielitaitoa ja osaamistasoa kaikessa heti alkuunsa, jotta heidät kelpuutettaisiin maahamme. Suomalaisten puhuessa ylipäätänsä niin harvoin tässä maassa tuntuu melkein pahalta, kun he alkavat puhua.
Pienenä asuessani Oulun kaupungissa pystyin tunnistamaan ryssävihan. Noina lyhyinä hetkinä onnekseni osasin puolustaa itseni muun muassa tappelemalla poikien kanssa. Tunsin sodan jälkeisen muukalaisvihan, mutta koin myös, että uusi elämäni ei liittynyt millään tavalla venäläisvihaan. Enhän minä ollut talvisodassa ampunut suomalaisia kalloon. Tosin venäläisessä lastenkodissa minulle väitettiin kiveenkovaan, että Suomi oli aloittanut talvisodan, eikä Venäjä.
Jäljet sodasta rajoitti lastenkodin työntekijät ja sitä kautta minut näkemästä suomalaisissa hyviä puolia. Muistot leijuivat epäoikeudenmukaisissa tuntemuksissa siitä, että ketkä olivat oikeasti sodan aloittaneet. Ei tietenkään siitä puhuttu, että miten syvästi traumatisoineet sotatraumat psyykkisessä kanssakäymisessä leviävät sukupolvelta toiselle ja miten sotia pitäisi välttää. Suomessa tuntuvat, pysymättömät rajat ovat syntyneet myös sotien kautta, mutta maahanmuutto strategiassa emme voi ymmärtää millaisia verilöylyjä maahanmuuttajat pakenevat.
Elän suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa hyvinvointimme perustuu osittain perusturvaetuihin sekä sosiaali- ja terveyspalveluihin. Esimerkiksi hammaslääkäri maksuni on ollut alle 100€ luokkaa. Ehkä hyvinvointimme on yksi syy siihen, miksi omasta mielestäni nykyisellä hallituksella ei ole käsitystäkään mitä on menettä kaikki ja huutaa apua!
Tila ilman rajoja on myös alytön ajatus, mutta demokratian arvomme ei pitäisi pysähtyä rajojemme myötä, vaan ehkäpä suomalaisten pitäisi käyttää maalaisjärkeä ja arvostaa kykyämme auttaa hädässä olevia. Tuoda kykyämme auttaa koko maailmaan kuuluville.
Koreografi Jenni Koistisen mutkattomat ja minimalistiset liikkeelliset tehtävät maiseman tarkastelemiseen ja tilan eläväksi tuomiseksi koko ryhmälle kiehtoi minua. Antinniityllä tilan pystyi kokemaan eri perspektiiveistä, josta vapautunut tunne levisi kehooni.
Samanlaisen kokemuksen koin kauan sitten maatessani Venäjällä, vihreän kumpulan päällä.
Kehoni hengitti sisään happea. Taivasta katsoessani pilvet tuntuivat hämäävän minua. Ne pysähtyivät ja liikkuivat samaan aikaan. Olin yksin, mutten kuitenkaan ja vapauduin.
Antinniityllä tilan kokeminen liikkeen ja aistien kautta antoi uuden mielikuvan: mitä tila on nyt itselleni? Isossa tilassa voi tavalla tai toisella eksyäkin monien ulkopuolisten ärsykkeiden myötä ja kokea rauhattomuutta. Toisaalta ympäristössä oleminen antoi etäisyyttä päivän aikana tapahtuviin asioihin.
Tutkimusmatkani rajoista ja tilan kokemisesta sai ajatus -siemenen omien tanssiprojektien lähtökohtien tarkastelulle seuraavalla kysymyksellä: voinko olla liikkujana jonkun muun kautta ja mitä se oikeastaan tarkoittaa?
-Nadja Pärssinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti