Aidatut unelmat harjoitukset Pe 3.3

Satoi räntää ja Kannelmäen asema oli harmaa. Missä on Kanneltalo? Olin kysymässä ohikulkijatytöltä tietä, kun näinkin tuttuja kasvoja, ja kävelimme yhdessä perille. Kanneltalossa kuulimme, mitä tänään on ohjelmassa. Oli hauskaa nähdä porukoita, ja ulkoiluvaatteissa. Nimien muistaminen hieman vaikeutui, kun vaatteet olivat eri kuin sisätreeneissä.

Sitratorilla aloitimme lämmittelyillä ja ensimmäinen harjoituksemme oli porrastanssi. Vuoronperään laskeuduimme alas Kanneltalon portaita. Portaita käveltiin alas, juostiin, kierittiin, kantaen toista sylissä, hypittiin  – etuperin, takaperin  – ja vaikka miten. Saimme ensikosketuksen paikallisiin asukkaisiin. Osa hymähteli hyväksyvästi, mutta sanallisia vastakommenttejakin kuulimme. Tähän on hyvä tottua.

Lähdimme eteenpäin havainnoiden ympäristöä, omassa hiljaisuudessa liikkuen ja tanssien. Ääniä toki myös tuotimme, varsinkin Rumpupolulla. Oli kiva tutustua rauhassa ympäristöön, kerrostaloja pihoineen, erilaisia katuja, puita ja aitoja.

Leikkipuistossa saimme toteuttaa itseämme. Leikkipuisto täynnä aikuisia, ei yhtään lasta, liikkumassa, leikkimässä, pyörimässä, makoilemassa, jännää. Liikettä, tarkkailua, kohtaamisia, puiden halaamista – puisto oli täynnä uudenlaista elämää. Jalat kastuivat sohjossa pyöriessä, mutta ei haitannut.

Valokuvat: Sari Palmgren

Kannelmäkeen tutustuminen jatkui kävelyllä yhteisömaalle. Paljon siellä ei ollut vielä nähtävissä, kun sohjo peitti maan. Keväällä sitten enemmän. Kauppakeskus Kaari oli lähellä ja oli taukopaikkamme. Oli hassua olla ”ihmisten ilmoilla” ulkoiluvaatteissa, kengät märkinä. Kaaressa oli aivan toisenlainen maailma valoineen ja väreineen kuin meillä ulkona.

Kaaren jälkeen matka jatkui viehättävän 50-luvun kerrostaloalueen läpi Mätäjoelle ja sieltä peltoaukioiden halki tuleville esityspaikoillemme. Oli tunne kuin olisi maalla. Peltoja, lakeutta, vesilätäköitä, ja hevostalli. Sari johdatti meidät metsään. Paljon ei nähnyt. Oli liukasta ja polkuakaan emme aluksi löytäneet. Mutta hyvin selvisimme. Loppuliukumäki tarjosi meille lapsuuden iloja. Omenatarha edessämme oli vaikuttava talven harmaudessa. Mitä se onkaan kesällä?

Ryhmäydyimme seuraavaa päivää varten. Numeroiden vaihtoa ja tapaamispaikkojen sopimista. Yhdessä selvitimme tien Malminkartanon juna-asemalle, hieman hapuillen uudessa ympäristössä. Junassa laskeutui väsymys ja onnellisuus. Vau, mikä päivä! Tästä tulee mahtava juttu!

-Heli